Jänisjuttu

Olimme taannoin keikalla, muistaakseni Kauhajoella. Se ei ollut Kasino, vaan joku ravintola siellä, siinä takapihalla muutama bungalow-tyyppinen hotellihuone. Olimme niissä majoittuneina, ja tietenkin yöllä keikan jälkeen pidettiin jatkot mun huoneessa. Kauhee määrä porukkaa, mutta sovittiin, että ulkona käydään tupakalla. Oli vaan semmonen yks ovi ja sitten olitkin jo pihalla. No, mä kävin jossakin vaiheessa yksin sitten savuilla. Seisoskelin rappusilla, keväinen lumisade hönkäili hiljakseen takapihalle.

Yhtäkkiä tieltä ajoi semmonen valkonen henkilöauto. Kaks nuorta miestä, toinen ajoi, toinen kyyhötti takapenkillä. Kaara hyrräs mun viereen, kuski aukaisi ikkunan ja kysyi tiesinkö mä jotain päivystävää eläinlääkäriä. Nyt se kuoli, sanoi taimmainen jätkä siihen heti perään. Mä kurkistin lasista ja näin että sen sylissä oli iso valkoinen jänis. Verta kuonossa. No ne oli jotain helsinkiläiskaippareita ja kauheen hädissään siitä eläimestä. Pupu oli juossut niiden auton alle maantiellä, kuski oli yrittänyt väistää, mutta ei ollut onnistunut. Melkein itkua siinä tuhersivat. Mä ajattelin että kaunista. Herkkiä miehiä.

Ruvettiin miettimään minne se koipeliini haudattais. Maa oli jäässä eikä krematorioita lähimaillakaan, keskellä yötä. Niille oli jotenkin loukkaavaa, kun mä sanoin että tossa on roskis, laitetaan se sinne. Mutta kun ei siinä muuta mahdollisuutta ollut, niin sinne se toinen poika sen laittoi. Sitten ne jatkoi matkaa, olivat Lappiin menossa.

Kun ne siitä kurvas maantielle, muhun iski piru. Ajattelin että laitan pystyyn pienen happeningin, hommaan keikkakavereille virikkeitä ja fiiliksiä. Hain sen pupusen sieltä roskalaatikosta, laitoin sen takin sisälle, menin täyteen hotellihuoneeseen, istuin nurkkaan tuolille, otin sen eläimen syliini ja jäin vaan katselemaan. Iso ihan valkoinen metsäjänis poikittain mun sylissä, ainakin metrin mittainen.

Porukat siinä pälätti ja nauroi omiaan, kunnes yhtäkkiä jonkun katse osui muhun. Se jäi tuijottamaan. Vieläkään mä en puhunut mitään. Pikkuhiljaa kukin vuorollaan tajus että nyt on jotain pielessä, osasi etsiä muiden katseista syyn, ja mykistyi. Huoneessa oli ihan hiljaista. Jänis vaan retkotti sylissä. Sitten alkoi ihmetys ja riemu.

No mä tietenkin kerroin koko tarinan. Ja taas alettiin miettiä mitä sille jussille tehdään. Olli, porukan herkuttelija- ja viinimestari, kertoi että oli päivällä lukenut viinilehdestä jonkun hyvän vihjeen nimenomaan riistapäivälliselle. Päätettiin siis syödä se jänis.

Mutta sehän täytyi ensin raamastaa. Mä olin ainoana maalaispoikana joskus NÄHNYT kuinka se tehdään. Muut ei tienneet siitä hommasta sitäkään vähää. Sanoin etten perkaa sitä, mutta voin kyllä konsultoida.

Meillä oli yks ainoa tylsä sveitsiläispuukko. Sillä sitte. Sidottiin se eläin suihkutelineeseen ja riisuttiin sen turkki. Nirhaamalla. Aukaistiin sen vatsa. Suolet ulos. Verta vuosi ja sisälmykset haisi. Taas tosi hienoa veitsityöskentelyä. Sen muistan ettei pää meinannut millään lähteä irti. Pyöritettiin sitä satoja kertoja ympäri. Eihän se eläinrääkkäystä ollut, jänis oli jo kuollut. No kuitenkin saatiin se siitä kuntoon. Laitettiin paisti ulos narusta roikkumaan ja sitten nukkumaan. Pariksi tunniksi. Seuraavana päivänä meillä oli muistaakseni Ylivieska. Aamulla semmoinen tyypillinen hässäkkäherätys, ja oltiin aivan kännissä vielä. Siivosin sitä pesuhuonetta. Verta joka puolella ja sisälmyksiä. Suihkutin koko huoneen.

Sitten iski toinen piru, josta mä olen vuosien varrella kyllä monesti miettinyt, että olis saanut jäädä tekemättä. Mulla oli se jäniksen pää. Ennen lähtöä petattiin sänky, ja täkin alle me laitettiin se pää siihen tyynylle. Niinkuin se nukkuis. Se pää vaan siihen. Peitto korviin. Anna meille anteeksi huonesiivooja, anna.

Siitähän olis voinu saada sydärin. Koskaan sieltä ei kuitenkaan mitään kuulunut jälkeenpäin, joten kai se sitten vaan meni meidän hörhöilyjen hyväksyntäpiikkiin.

No sitten kaasuteltiin kohti Ylivieskaa. Jussin kroppa heilui bussin perällä valokaapeleiden koukussa. Pysähdyttiin toki Alkossa ostamassa pari hyvää riistaviiniä. Perillä lähestyttiin Vieskan kokkia kohteliaasti ja kysyttiin tekiskö se meille jänistä punaviinissä. Syötiin se sitten kabinetissa omien viinien ja karpalohillon kera. Me herrasmiehet.

Heikki Salo